Angstia luvassa!
Mä olen.. Kyllästynyt, turhautunut, pelokas. Minne se toiveikkuus on jääny? Vaikka rakastan tuota koiraa niin mahdottoman paljon, on siitä tullut mulle liian suuri taakka. Kummankin, mun ja Moskun, elämää rajoittaa mun pelot. En pelkää koiraa, vaan sitä, mitä se tekee. En tahdo lähteä kotoa, koska tiedän, että se on tuhonnut jotain luvatonta. En uskalla lähteä kotoa, koska tiedän, että se voi pahimmissa ahdistuksissaan satuttaa itseään (terävät sun muut on poissa ulottuvilta), esim. jos Mosku onnistuu rikkomaan jotain lasista/posliinista jne. En uskalla lenkille, koska siellä on toisiakin. En uskalla tutustuttaa toisiin koiriin, koska meidän Mosku.. Noh, se ei osaa käyttäytyä. En uskalla viedä sitä minnekään, koska se ei osaa olla. En uskalla pyytää vieraita tänne, koska Mosku ei osaa olla oikein, enkä minä osaa opettaa sitä olemaan oikein.
Ei tuo koiruus voi olla onnellinen täällä, kun minä oon sen onnellisuuden tiellä.
Entä jos Mosku ei ikinä opi miten ohitetaan toinen koira? Entä jos mä jään tähän pelkotilaan ikuisesti, eikä tää homma ikinä tuu toimimaan? Entä jos Mosku on ikuisesti ahdistunut?
Mä en tiiä miten toimia.
Olen pahoillani tästä negatiivisuuden multihuipennuksesta. Joskus vain tekisi mieli räpsiä itseään takalistoon... Ehkä tulevaisuus on parempi... En osaa ajatella selkeästi.
- S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti