Kun heräät jumalattomaan koiran vinkumiseen, menee tällaisella unikeolla, kuin minä, hermot. Lisäksi armottomana pessimistinä ja negatiivisena ihmisenä, aloin miettiä tuota koiraa ja kaikkea mitä se osaa. Ja mitä se ei osaa.
Mua niin alkoi masentaa tämä ohittaminen. Jälleen kerran. Inhottaa kun edistystä ei tule heti! Ja ei olla edes lenkillä käyty pitkiin aikoihin, on niin kuuma. En uskalla, en pysty menemään sinne yksin. Mietin koiratreffejäkin, mikä niissä meni pieleen. Huomatkaa, että en osaa katsoa näitä asioita realistisesti, tämä on niin henkilökohtaista.
Eroahdistus. Luultiin hetki, että nyt se on helpottanut. Vaan ei. Sohva syötynä, jälleen. Harjoituksia ei ole tehty, oma vikamme. Hetken silti ehdin toivoa, että jes, nyt se onnistuu.
Välillä tahtoisin vaan luovuttaa. Silti en pysty siihen, rakastan tuota koiraa vaikka se onkin täystuho. Masennun, kun juuri meille piti sattua tämä "ongelmatapaus". Tosiasiahan on se, että ei koirassa mitään vikaa ole, kaiketi. Kouluttajissa se vika. Mulla on takana paljon huonoa historiaa tuon koiran kanssa, siksi tämä on kaksinverroin vaikeampaa mun kanssa. En tiedä, kuinka kauan mun psyyke jaksaa tätä. Kun ei kaupassakaan uskalla käydä, ja silloin kun uskaltaa, miettii vaan että mitä koira on tuhonnut.
Anteeksi tällainen mielialavaihdos ja kamala purkaus. Realistisuus tästä on kaukana, kumpa osaisin ajatella yhtä järkevästi kuin Tapsa: "No, minkäs sille teet. Pitää harjoitella."
- Sanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti