.. tekee mieli vaan luovuttaa. Tää ohittaminen on mulle ehkä maailman isoin asia, pelkään sitä ihan hemmetin paljon. Ikinä yksin ohittaminen ei ole onnistunut. Tapsalla se onnistuu. Ja se on piru vie niin väärin! Ei mulla oo voimia eikä hermoja pitää tuota koiraa mun vierellä, hermot naksahtaa välittömästi ku vaan näenkään olennon joka voisi olla koira. Linnutkin saa mut kauhusta kankeaksi, kun oon Moskun kanssa lenkillä.
Kaikille siis selvennykseksi: Kun ollaan Tapsan kanssa lenkillä, ohittamiset onnistuu ihan hyvin. Aina se koira pääsee murisemaan, mutta tilanne on täysin hallittavissa. Tapsalla onnistuu myös yksin ohittamiset. Minulla ei. Hoksasitte pointin?
Tapsa ihmisenä on niin rauhallinen viilipytty. Minä en. Tapsa osaa käsitellä vaikeita tilanteita. Minä en. Meni jo ihan psykologiaksi, sitähän tää varmaan onkin. Meidän persoonat (jos joku lukijoista meidät tuntee) on niin erilaiset ja tavat hoitaa asioita niin toisenlaiset, että meillä on myös erilaine tapa käsitellä koiraa. Pyrimme siihen, että kouluttamiset sun muut ois samanlaisia. Mutta tuo ohittaminen, jonka vuoksi apuakin hankittiin, ei vaan toimi meikäläisellä!!
Tää tilanne saa mut kerta toisensa jälkeen romahtamaan, ihan hysteeriseksi. Varmasti tää kuulostaa typerältä, mutta niin se vain menee. Luulen, että mä oon kokenu ne kaikki paskimmat ohitustilanteet tuon koiran kanssa, Tapsalla on ollu "helppoja tapauksia". Silloin kun Mosku tuli meille, mä käytin sen aina aamu- sekä päivälenkillä johtuen Tapsan silloisesta työstä. Lenkit oli pitkiä, keskiarvona 45minuuttia (ottaen huomioon koiran iän). Niiden aikana ehti koiran jos toisenkin YRITTÄÄ ohittaa. Ongelma on siis ollut pienestä asti.
Koulutustilanteissa sekä Tapsan kans tehtyjen lenkkien aikana oon kokenu onnistumisen iloa ja riemua, toivoa että tää oikeesti tulee onnistumaan. Yksin sellaista ei oo tapahtunut. Menisi edes yksi perkeleen kerta hyvin, niin uskaltaisin toistekin!
Pahoitteluni, teksti on aika kiihkotempoista. Tulin nääs juuri lenkiltä, jonne lähdin iloisin mielin ja jolta palasin 5 minuutin jälkeen kun vastaan tuli koira. Emme ees lähteneet yrittämään ohittamista, käännyimme, mutta en saanut mitään kontrollia koiraan. Palasimme kotiin koira että emäntä kiihtyneenä. Haluaisin vaan purkaa tuohon piskiin kaiken, huutaa sille että miksei se perkele onnistu, mutta tiedän, että vika on täysin minussa.
Tää on tosi arka aihe mulle, se saa mut aina vollottamaan.
Mutta on meidän elämässä iloisiaki asioita, arki koiran kanssa sujuu paljon paremmin, enkä pelkää enää jäädä sen kanssa kotiin kahdestaan. Vielä kun pääsisi lenkille...
- S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti