Tällainen on fiilis. Olen nyt äärettömän pessimistinen, surullinen, pettynyt.. Pahoittelen jo etukäteen sekavaa tekstiä ja sitä, etten näe asioita realistisesti..
Mosku karkasi. Taas. Tällä kertaa syystä tuntemattomasta. Se juoksi lähellä sijaitsevalle leikkikentälle, jossa oli lapsia. Tapsa huusi koiran takaisin. Kuulin lapsen kiljahduksen. Koira tulee takaisin kotiin. En näe itse tilannetta, koska olin maalaamassa eteistä. Luulimme tilanteen olevan siinä, mutta.. Ehei.
Tapsa lähti käymään töissä vielä mutkan. Maalaan eteistä itsekseni rauhassa, kunnes ovelle koputetaan. Luulen naapurimme olevan siellä, avaan oven, ja näen kaksi tuntematonta naista. Kysyivät oliko meidän koira joka karkasi. Vastasin kyllä. Kyselevät olemmeko ajatelleet aidan korottamista. En oikein osaa vastata muuta kuin joo. He kertovat, että koira oli purrut toisen tytärtä jalkaan. Tunsin, kuinka veri pakeni kasvoiltani ja sydän jättää lyönnin välistä. Eikai vaan meidän Mosku ole purrut lasta? Kysyin kävikö pahasti. Ei kuulemma, mutta traumoja tyttö sai. En osaa muuta kuin pahoitella sydämeni pohjasta ja sanoa jos haluavat korvausta niin annan sitä. Pahoittelen uudelleen ja uudelleen. Sydämeni on särkymispisteessä ja ääni värisee. Mosku ulisee oven takana. Naiset katsovat mua todella pahasti. Kerron, että Moskun rokotukset ovat kunnossa, että mitään ei pitäisi tulla, mutta jos tulee, täältä meidät löytää. Naiset kyselevät onko koira ennen karannut. Päätin valehdella ja sanoa, että tämä oli eka kerta. Naiset sanovat, että parasta että jää ekaksi ja vikaksi kerraksi, kannattaa korottaa aitaa, jos ei kerta pysy pihalla. Pahoittelen jälleen. Ja vielä kerran. Naiset lähtevät, ja minä palaan täristen sisälle.
Soitan Tapsalle. Sanon ensimmäisenä, että Mosku täytyy lopettaa. Kerron tapahtuneesta ja purskahdan hysteeriseen itkuun siinä vaiheessa kun sanon, että Mosku on purrut. Tapsa lupaa tulla niin pian kuin vain voi. Soitan äidille. Itken. Itken enemmän kuin koskaan. Olen totaalisen rikki. Olemme sopineet joskus kauan sitten, että jos koira puree ihmistä, hyökäten, se lopetetaan. En voi ajatella muuta, kuin että olen epäonnistunut, kaikki on pilalla, Mosku lähtee. Tapsa soittaa Teemulle, ja Teemu lupasi tulla käymään.
Yritän koota itseäni, etten vollottaisi kun Teemu tulee. Pala kurkussa maalaan eteistä, pala kurkussa kerron Teemulle mitä on tapahtunut. En jaksa vieläkään uskoa, että Mosku olisi purrut tahalleen. Eikä myöskään Tapsa tai Teemu voi uskoa sitä. Teemu sanoo, että Mosku ei ole aggressiivinen, se olisi jo nähty, jos se olisi. Teemu latoo tosiasioita pöytään, uteliaisuus on todennäköisesti saanut Moskun hyppäämään aidan yli. Se on jo vanha tapa, onhan se karannut jo varmaan viisi kertaa. Pohdimme, että jos Mosku olisi todella purrut, olisivat naiset tulleet niska-perse-otteella meille. Jos Mosku olisi todella halunnut purra, se olisi purrut! Näin ikkunasta, kuinka naiset ja lapset kävelivät talon ohitse. Penskat olivat ihan kunnossa.
Totta kai haluan puolustella koiraamme. Mutta en salli sitä, että se puree syyttä. Leikkiminen on eri asia, mutta leikkiin ei kutsuta toista puremalla. Se on tehty selväksi ihan alusta asti. En oikein tiedä mitä ajattelisin.
Päätimme lisätä liikuntaa. Kolminkertaistaa määrän. Joko aitaa korotetaan (mitä en usko tapahtuvan), tai opetamme Moskun siihen, että aidalle ei mennä. En tiedä mikä on paras vaihtoehto. Taidan olla sitä mieltä, että Mosku ei enää ole vapaana pihalla.
Teemu oli meillä taas monta tuntia. Kiitos jälleen kerran. Nauroin jo loppujen lopuksi. Mutta nyt olen jälleen pohjattoman surullinen ja purskahtelen itkuun koko ajan. Voimat on niin lopussa. Tämän lisäksi stressaa niin helvetin moni asia, että pää tässä leviää. Välillä vaan tahtoisin luovuttaa. Antaa olla. Luopua toivosta. Luopua unelmista. Luopua kaikesta mistä olen haaveillut. Olen varmaan huomenna eri mieltä, mutta juuri nyt tuntuu tälle. Teemu, jos luet, niin teit kyllä parhaasi ja sinusta on äärettömän suuri apu. Tällainen mä vaan olen ihmisenä, pakko purkautua näin. Älä sää surkuttele, mää rauhotun kyllä jahka saan avautua. :)
Tuo koira on niin perkeleen rakas ja niin helvetin vaativa. Tuon koiran takia olen muuttanut koko elämäni, olen ihmisenä muuttunut niin paljon (tiedä sitte hyvään vai huonoon suuntaan), tuon koiran takia harkitsemme muuttamista maalle takaisin, tuon koiran takia teemme ihan mitä vain, maksoi se mitä vaan. Se on niin järkyttävän rakas, meidän pikku päänvaiva. Tahtoisin sanoa, että ongelma, mutta en tee siitä taas ongelmakoiraa. Menetän yhden tärkeimmistä ystävistäni, jos joudumme luopumaan siitä toivosta, joka meille on annettu. Että meillä on vielä tasapainoinen koira. Jos tuo toivo katoaa, katoaa meidän koirakin..
Toisaalta tahtoisin apinanraivolla korjata kaiken, heti ja nyt. Mutta kun totta puhutaan, tarvitsisin hetken lomaa kaikesta..
Mutta mulla ei ole aikaa sellaiseen. Pakko pysyä koossa ja vahvana. Pakko korjata tilanne. Jos Mosku kaiken tämän kuntoutuksen jälkeen vielä puree ja se joudutaan lopettamaan, niin voimme todella sanoa tehneemme kaikemme.. Toivon, että sitä ei ikinä tule tapahtumaan.
Kiitos sille, joka jaksoi lukea loppuun tämän pohjattoman surun suon. Pää pystyssä kohti huomista. Väsyttää niin perhanasti, mutta pakko maalata se eteinen loppuun..
- Epärealistinen ja tunnekirjoittaja Sanna
